perjantai 9. kesäkuuta 2017

Lähellä loppua?

Moi taas! Oli pakko tulla tänne kirjoittelemaan taas. Sitten viime postauksen niin saatiin miehen kanssa hieman puhuttua asioita halki. Tai musta tuntui että päästiin ainakin alkuun. Meillä meni tosi kivasti ja tuntui, että mies ymmärsi mitä tarkoitin. Ja kyllä hän sanoi, että hänestä tuntuu todella pahalta se miltä musta tuntuu. Sitä kaipaamaani pientä läheisyyttä ja romantiikkaa tuli arkeen lisää. Ja ai että se tuntui hyvältä! Oltiin viime viikonloppuna rentoutumassa kylpylässä ja se tuli kyllä niin tarpeeseen. Ihan jo meidän parisuhteen kannalta, mutta meillä molemmilla on ollut tosi kiireistä ja rankkaa töiden ja pääsykokeiden keskellä. 

Mutta eilen sitten. Väärä kommentti ilmeisesti hyvin väärään aikaan. Ja sota oli irti. Mut haukuttiin ja mytättiin jälleen aivan lyttyyn, kuulin miten paljon mua inhotaan ja että mun kanssa ei haluta asuta. Tänään tulin töistä kotiin ja päivän hiljaiselon jälkeen halusin ottaa eilisen puheeksi. Sanoin vaan, että mulle ei oo oikein puhua miten tahtoo ja mitä tahtoo. Kerroin että eilinen oikeesti loukkasi, ne kaikki haukkumiset ja se tunne etten tee mitään oikein vaikka kaikkeni yritän hänen ja meidän eteen. 

Noh. Vastaukseksi sain "painu vittuun mun elämästä". Sitten olin että selvä ja otin käsilaukun mukaan ja tarkoitus oli, että lähden ulos koska en todellakaan olis jaksanut enää riidellä. No sitten mulle sanottiin, että "mä en oo sit täällä kun tuut takas enkä enää ikinä tuu". Siinä vaiheessa mulla pimahti. Yritin saada mieheltä selville että mitä tässä oikein on tapahtunut ja mitä mä olen hänelle tehnyt. Halusin myös tietää oliko esimerkiksi viime viikonloppu pelkästään teeskentelyä. Sain vastaukseksi: "Mä en jaksa sua!". Ja sitten hän lähti. 

Nyt istun täällä ulkona puistonpenkillä ja kirjoitan tätä postausta. Kuulokkeissa soi Kim Heroldin Lähellä loppua, niin kuin se soi melkein kaksi vuotta sitten hetki sen jälkeen kun silloinen aviomieheni oli läimäissyt avioeropaperit mun kouraan. 

On sellainen aika kaikkensa antanut olo. 

torstai 18. toukokuuta 2017

Moikka!

Pitkästä aikaa täällä taas. Pitkä tovi on taas vierähtänyt viime kirjoituksesta. Monta kertaa olen tullut tänne kirjoittelemaan, viimeksi viime viikonloppuna olin kirjoittanut melkein jo valmiin tekstin. Jotenkin sen julkaiseminen ei kuitenkaan tuntunut oikealta, joten jätin sen tekemättä ja päätin nyt kirjoittaa ihan uuden tekstin. Mikäli tää nyt menis ihan julkaisuun asti! Teitä enkä blogia ole siis unohtanut ja ette usko miten mun mieltä on lämmittänyt saada teitä kommentteja joissa kyselette kuulumisia. Kiitos! <3 

Mutta mitä mulle sitten kuuluu? Mistäköhän sitten aloittaisi... Paljon on tapahtunut, mutta toisaalta taas ei mitään erikoisempaa. Miehen kanssa elellään edelleen yhdessä. Meillä ei ole ollut mikään helppo taival. Niinkuin taisin jo aiemmin kirjoitella niin mun ei ole ollut todellakaan helppo luottaa häneen mun edellisen suhteen tapahtumien vuoksi. Olen kuitenkin tehnyt töitä todella paljon sen eteen, että pystyisin taas luottamaan mutta aina se ei vaan onnistu. Muutenkin meillä on edelleen mennyt aika vaihtelevasti. Välillä meillä menee taas todella hyvin, mutta välillä taas olen ollut aivan luovuttamassa. Niinkuin aiemminkin olen kertonut, että meillä on ollut paljon riitoja. Riitoja, jotka alkavat aivan todella turhasta asiasta, mutta jotka paisuvat aivan liian suuriksi eikä loppujen lopuksi enää muisteta mistä kaikki lähti. Mä olen yrittänyt aina, että puhuttaisiin riidat halki, mutta mun mies on tästä eri mieltä. Ensinnäkin hänen on hyvin vaikea puhua epämiellyttävistä aiheista ja hänen mielipide on se, että alamme jälleen riitelemään mikäli alamme asioita puimaan. 

Puhumattomuus on mun mielestä johtanut siihen, että me edelleen riidellään ja riidoissa melkeinpä joka kerta mennään vanhoihin riitoihin ja asioihin, joita meillä on tässä ollut. Pari kertaa ollaan saatu ihan hyvin asiat puhuttua halki. Miehen ongelma on myös siinä, että hänen on hyvin vaikeaa nähdä omaa osuuttaan riidoissa ja kaikki olisi vain mun syytä ja mun aiheuttamaa. Mun mielestä kun riitoihin tarvitaan aina kaksi ihmistä ja mähän olen sellainen ihminen, joka vihaa riitelyä ja yritän välttää sitä viimeiseen asti! 

On myös muita asioita, jotka ovat meidän suhteessa puhuttanut. Me pidettiin alkuun aika matalaa profiilia tän meidän suhteen kanssa, mutta musta tuntuu että se matalan profiilin pitäminen miehen puolelta jatkuu aikalailla edelleen. Mä totuin mun edellisessä parisuhteessa siihen, että mun kaverit olivat miehen kavereita ja toistepäin ja yhdessä tehtiin paljon asioita. Nyt tehdään todella paljon asioita mun kavereiden kanssa, mutta ei toisinpäin. Mä en oo oikeastaan kertaakaan tavannut mun miehen kavereita, veljetkin vain kerran ja vanhemmat muutamaan otteeseen. Olen yrittänyt kysyä mistä tämä johtuu, mutta vastaus on se että he asuvat niin kaukana. Tässä tapauksessa kaukana on 40 minuuttia. Olen yrittänyt sanoa miehelle, että mulla on sellainen tunne että jollain tapaa häpeää minua, kun ei halua esitellä minua lähimmäisilleen. Viimeksi eilen yritin ottaa tätä puheeksi toisen aiheen nojalla, että edelleen musta tuntuu siltä että mua hävetään. Sanoin sen olevan aivan hirveä tunne ja kun mä ihan oikeasti haluaisin tutustua hänen kavereihinsa todella paljon. Miehen kaveriporukalla on sellainen perinne, että he lähtevät aina juhannuksena ja uutena vuotena samalla kaveriporukalla mökkeilemään, joka koostuu pariskunnista ja parista sinkusta. Mua ei olla ikinä edes pyydetty mukaan. Ja toisaalta ymmärrän kyllä, että mikäli heillä on vakioporukka niin siihen ei välttämättä haluta ottaakaan uutta porukkaa, mutta kyllä se näin tyttöystävänä hieman pahalta tuntuu. Kun olen kysynyt syytä miksi en voisi tulla mukaan, niin olen saanut vastaukseksi "ei sulla kuitenkaan olis siellä mukavaa, kun siellä vaan ryypätään ja ne tytötkin on niin tiivis porukka". Itsehän en ole koskaan kuppiin sylkenyt ja mun mielestä ei ikinä voi tutustua uusiin ihmisiin, jos noin ajatellaan. Mutta noh, uusi juhannus on taas tulossa eikä siitä ole vielä mitään puhetta ollut. Tiedän, että mökki on varattu ja mieheni on varmasti sinne menossa, mutta enpä viitsi asiaa enää ottaa puheeksi. Uudesta vuodestakin saatiin hirveä riita aikaiseksi niin parempi vain olla hiljaa. Mutta tottakai mulle tulee sellainen olo, että mua ei haluta sinne ja että siihen on joku syy. Muut tytöt siellä ovat minua nuorempia, laihempia ja kauniimpia, niin tottakai mietin että syy on siinä. Mistä päästäänkin toiseen aiheeseen.

Nimittäin läheisyyden puutteeseen. Läheisyys on kadonnut meiltä nimittäin ihan tyystin, ilta- ja aamupusuja lukuunottamatta. Ennen mies otti minut aina kainaloon kun katsottiin telkkaria, otti kädestä kiinni ja antoi muutenkin hellyydenosoituksia. Nyt ne ovat kadonneet. Ja 9 vuotta parisuhteessa olleena tiedän, että tottakai suhde muuttuu mutta ei se tarkoita sitä, että se muuttuu aivan täysin ja läheisyys loppuu kokonaan. Otin tämänkin puheeksi eilen ja sanoin, että se tuntuu pahalta. Vastaukseksi sain, että "voithan säkin tehdä asialle jotain?" mistä meinasin hieman suutahtaa, sillä minä olen se joka meidän suhteessa latelee kohteliaisuuksia ja pieniä hellyydenosoituksia. Sanoin miehelle myös, että mikäli ei annettaisi ilta- ja aamusuukkoja, niin ei meillä olisi kosketusta lähinnä ollenkaan. Mies oli vain hiljaa ja kun kysyin, että etkö aio sanoa mitään niin vastaus oli, että "mitä tohon pitäis sanoa". Sanoin sitten vaan, että tää kaikki saa mut vaan tuntemaan sitä, että hän häpeää minua ja että mun fyysinen olemus inhottaa häntä, kun hän ei halua koskea. Yritin tuoda sitä esille, että mun mielestä läheisyys suhteessa on tärkeää ja vaikuttaa niin moneen asiaan. Olen myös sanonut miehelle, että hän ei ikinä kehu mun ulkonäköä. Enkä tarkoita että sitäkään pitäisi jatkuvasti mainostaa, mutta kai jokaisen naisen mielestä olisi kiva edes joskus kuulla näyttävänsä kivalta esimerkiksi silloin kun on laittautunut treffi-iltaa varten. No meidän eilinen keskustelu oli yksinpuhelua eli mä puhuin tuntemuksistani ja mies oli hiljaa. Lopulta käänsin vaan kyljen ja itkin hiljaa ja mietin, että onko tää nyt vaan lopun alkua. 

Ja älkää käsittäkö väärin. Meillä on myös hauskaa ja ihanaa yhdessä ja rakastan tuota miestä paljon. Ja kyllä mies mua kohtelee muuten hyvin, kaipaisin vain hieman läheisyyttä ja sellaista tunnetta, että musta ihan oikeasti välitetään. Mä olen tehnyt ihan älyttömän paljon töitä tämän suhteen eteen ja panostanut tähän ihan eri tavalla kuin ikinä aiemmin. Ehkä siksi tuntuukin niin pahalta ettei toisen panostus ole samanlaista ja tuntuu ettei toinen pidä tiettyjä asioita niin tärkeänä kuin itse. Mutta olen sanonut sen jo aiemmin ja sanoin myös eilen, että mikäli asiat eivät muutu niin eihän tässä ole pidemmän päälle mitään järkeä. 

Vauvakuume on edelleen todella suuri. Olen tästäkin asiasta yrittänyt keskustella mieheni kanssa, että mitkä ovat hänen suunnitelmat ja toiveet asian suhteen. Olen aiemminkin kertonut, että hän on minua muutaman vuoden nuorempi. Mun mielestä olisi vaan tärkeää keskustella, että onko meillä yhtään samankaltaiset suunnitelmat tulevaisuuden suhteen, mutta aina on "väärä hetki". Tuntuu, että Facebook ja Instagram täyttyy vauvauutisista ja se aina kirpaisee sydäntä. Nyt kuulin, että entiselle miehelleni ja hänen vaimolleen on tulossa vauva. Se tuntui myös pahalta, vaikka kaikesta huolimatta toivonkin hänelle vain ja ainoastaan hyvää. 

Mun vointi on myös ollut aika vaihteleva tässä puolen vuoden aikana. Jossain vaiheessa mietin, että miten hyvin mä selvisinkään siitä kaikesta. Mutta nyt mä olen alkanut tajuamaan, että en mä ole ehkä selvinnytkään niin hyvin. Edelleen itkettää ja paljon, välillä on taas todella hyvä olla. Olen myös huomannut itsessäni ja mielialoissani sellaisia muutoksia, että olen alkanut miettimään että ehkä olisi hyvä mennä puhumaan jollekin ulkopuoliselle ihmiselle tästä kaikesta mitä on viimeisen kahden vuoden aikana tapahtunut. Mä pidän itseäni todella vahvana ihmisenä ja sellaisena näyttäydyn myös muille. Työkseni autan muita, mutta itse olen todella huonoa ottamaan apua vastaan. Nyt olen kuitenkin joutunut myöntämään, että en mä olekaan ehkä niin vahva ja ettei se ole väärin pyytää apua. 

Vaikka tää teksti on nyt todella masentavaa luettavaa varmasti, niin mulla on kuitenkin suurimmaksi osaksi asiat ihan hyvin. Välillä vaan tuntuu, että maailma romahtaa eikä asioista tuu yhtään mitään. Mutta mä aina mielessäni toistan sitä muumipapan lausahdusta, että "ehkä myrskyjä onkin vain siksi, että niiden jälkeen saataisiin auringonnousu". Tätä olen toistellut itselleni aina vaikeina hetkinä. 

Mutta jos jotain positiivista, niin onpa ihanaa että kevät on vihdoin tullut! Auringonpaiste ja vehreys vaikuttaa heti positiivisella tavalla mielialaan ja onpahan tätä odotettu. Toi talvi on mulle aina ihan tuskaa jo ihan sen pimeydenkin takia, kun tuntuu että voisi vaan nukkua. Paljon kaikkia kivoja suunnitelmia kesälle ja syksyllekin, joten ei tässä ole mitään hätää! Olen varannut minulle ja miehelleni parin viikon päähän yllätyskylpyläloman, joten josko se kadonnut romantiikka löydettäisiin sieltä. 

Sanokaa mulle muuten, että oonko mä ihan hölmö näiden mun ajatusten kanssa vai mahtaisiko teistäkin tuntua samalta? Välillä musta nimittäin tuntuu, että "valitanko" mä nyt ihan turhasta. 

Yritän palata seuraavan kerran hieman posiitivisemmalla postauksella :) Toivottavasti tämä teksti ei myöskään ole täynnä virheitä, sillä mun läppärin akku on loppumassa ja kirjoitin tämän siksi hyvin hyvin nopeasti. 

Toivottavasti teillä on kaikki hyvin! Ihanaa kevättä ja alkavaa kesää! <3