keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Mitä kuuluu?

Moikkamoi pitkästä aikaa! Hurjaa, mitä vauhtia tää aika menee ja tuntuu hassulta, että kohta vietetään taas joulua ja vuosikin vaihtuu. Vuoden vaihtumista odotan kyllä innolla, sillä mulla on suuri luotto siihen, että ensi vuodesta on tulossa tuhat kertaa parempi kuin tästä kuluneesta vuodesta. 

Mitä tänne sitten kuuluu? Hyvin vaihtelevaa ja tunteiden vuoristorataa. 

Kaikista eniten mielessä on pyörinyt se, että mikäli kaikki olisi mennyt hyvin, niin minä olisin nyt äiti. Olen monesti miettinyt, että olisiko tuo pieni ihme ollut tyttö vai poika, millainen hänen luonteensa mahtaisi olla ja minkälaista meidän elämä olisi nyt. 

Mikäli kaikki olisi mennyt vieläkin paremmin, olisimme me kaikki kolme nyt perhe. Enpä olisi vuosi sitten uskonut, että elämä on tällaista niinkuin se tällä hetkellä on. Minunhan piti elää omistuskämpässä oman perheeni kanssa. Sen sijaan elän 27-neliöisessä yksiössä poltellen yksin kynttilöitä ja kuunnellen akustisia rakkauslauluja. 

Ero surettaa välillä kovastikin. Välillä en mieti koko asiaa ja pystyn elämään tyytyväisenä. Välillä taas suru iskee niin kovaa, että tuntuu kuin sydän repeäisi rinnasta. Viimeksi tällainen hetki oli viikko sitten, kun koko päivän oli kaikki yhteiset muistot pyöriny mielessä ja kaikki itketti. Samana päivänä entinen mieheni julkaisi hänestä ja uudesta tyttöystävästään kunnon pusuttelukuvan kaikkialle someen. Se oli oikein piste iin päälle. Muutama viikko aiemmin someen ilmestyi myös kuva, jossa oli mieheni perheineen sekä tämä uusi tyttöystävä. Kaikki yhdessä onnellisena. 

Entinen anoppini kyseli alkusyksystä, josko haluaisin vielä tavata. Silloin ajattelin, että miksikäs ei. Nyt olen kuitenkin tullut toisiin ajatuksiin. Miksi satuttaisin itseäni vain lisää, kun tiedän etten koskaan enää tule kuulumaan kyseiseen perheeseen ja uusi miniä-ehdokas on toivotettu tervetulleeksi jo. Ei mua yhdistä enää siihen perheeseen muu kuin yhteinen sukunimi, joka tulee kylläkin vaihtumaan tässä pian. 

Tässä eron ohessa on myös nähnyt ihmisten oikean luonteen; ketkä oikeasti välittää ja ketkä haluavat pysyä sun elämässä. Suurin osa meidän yhteisistä ystävistä on kadonnut mun elämästä täysin ja se on todella surullista. Vielä enemmän surettaa, kun Facebookiin tulee kuinka he ovat kavereita tämän uuden tytön kanssa. Ehkä yksi tai kaksi näistä on kysellyt eron jälkeen, että miten voin. 

Viime kirjoituksessa kerroin tästä miehestä, joka on pikkuhiljaa tullut osaksi elämääni. Meidän "yhteiselo" on mennyt vaihtelevasti. Välillä on todella hyviä hetkiä ja välillä taas molemmat miettivät, että onko tässä mitään järkeä ja tuleeko tämä ikinä toimimaan. Suurin syy tähän on se etten ole vielä päässyt täysin yli erosta sekä miehen mustasukkaisuus ex-miestäni ja meidän kokemaa menneisyyttä kohtaan. Noin kuukausi sitten tilanne eskaloitui niin pahaksi, että mies lähti ovet paukkuen eikä puhuttu toisillemme yli kahteen viikkoon. Päätettiin kuitenkin vielä yrittää ja ottaa kunnon irtiotto arjesta lähtemällä viikonlopuksi kahdestaan reissuun. Reissu oli ihana ja teki meille hyvää ja siitä lähtien meillä onkin mennyt kivasti. Välillä olen ollut kuin mikäkin rakastunut pikkutyttö. Haluan myös panostaa tähän suhteeseen täysillä sekä välttää ne virheet, jotka tein edellisessä suhteessa. Vaikka pakko myös myöntää etten tiedä olenko vielä täysin valmis uuteen suhteeseen. Mutta ollaan sovittu, että katsotaan ja edetään rauhassa vaikka tulevaisuuden suunnitelmistakin ollaan leikkimielisesti jo puhuttu. 

Pidän myös hyvin matalaa profiilia tämän uuden miehen kanssa enkä hehkuta joka asiaa somessa, joita teemme yhdessä. Myös vanhemmilleni olen hyvin vaitonainen, sillä haluan nyt oikeasti katsoa rauhassa. Enkä myöskään halua loukata esim. yhteiskuvilla entistä miestäni, mikä tuntuu hullulta kun miettii miten paljon hän on minua satuttanut. 

Mutta pikkuhiljaa mennään parempaan suuntaan ja uskon, että vuodella 2016 on minulle paljon annettavaa. Olin myös viime viikolla käymässä vanhempieni luona ja ai että miten stressitöntä mun elämä olikaan siellä. Tosin sillä oli omat seurauksensa ja onnistuin saamaan elämäni kamalimman flunssan.

Mutta sellaista tänne! Toivottavasti teillä kaikilla on ollut ihana syksy. Toivotaan, että saadaan pian lunta, että tämä pimeyskin hieman helpottaisi. Nyt menen lämmittämään glögiä ja sitten menen herättämään tuon yhden söpöläisen päikkäreiltään. :)