keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Mitä kuuluu?

Moikkamoi pitkästä aikaa! Hurjaa, mitä vauhtia tää aika menee ja tuntuu hassulta, että kohta vietetään taas joulua ja vuosikin vaihtuu. Vuoden vaihtumista odotan kyllä innolla, sillä mulla on suuri luotto siihen, että ensi vuodesta on tulossa tuhat kertaa parempi kuin tästä kuluneesta vuodesta. 

Mitä tänne sitten kuuluu? Hyvin vaihtelevaa ja tunteiden vuoristorataa. 

Kaikista eniten mielessä on pyörinyt se, että mikäli kaikki olisi mennyt hyvin, niin minä olisin nyt äiti. Olen monesti miettinyt, että olisiko tuo pieni ihme ollut tyttö vai poika, millainen hänen luonteensa mahtaisi olla ja minkälaista meidän elämä olisi nyt. 

Mikäli kaikki olisi mennyt vieläkin paremmin, olisimme me kaikki kolme nyt perhe. Enpä olisi vuosi sitten uskonut, että elämä on tällaista niinkuin se tällä hetkellä on. Minunhan piti elää omistuskämpässä oman perheeni kanssa. Sen sijaan elän 27-neliöisessä yksiössä poltellen yksin kynttilöitä ja kuunnellen akustisia rakkauslauluja. 

Ero surettaa välillä kovastikin. Välillä en mieti koko asiaa ja pystyn elämään tyytyväisenä. Välillä taas suru iskee niin kovaa, että tuntuu kuin sydän repeäisi rinnasta. Viimeksi tällainen hetki oli viikko sitten, kun koko päivän oli kaikki yhteiset muistot pyöriny mielessä ja kaikki itketti. Samana päivänä entinen mieheni julkaisi hänestä ja uudesta tyttöystävästään kunnon pusuttelukuvan kaikkialle someen. Se oli oikein piste iin päälle. Muutama viikko aiemmin someen ilmestyi myös kuva, jossa oli mieheni perheineen sekä tämä uusi tyttöystävä. Kaikki yhdessä onnellisena. 

Entinen anoppini kyseli alkusyksystä, josko haluaisin vielä tavata. Silloin ajattelin, että miksikäs ei. Nyt olen kuitenkin tullut toisiin ajatuksiin. Miksi satuttaisin itseäni vain lisää, kun tiedän etten koskaan enää tule kuulumaan kyseiseen perheeseen ja uusi miniä-ehdokas on toivotettu tervetulleeksi jo. Ei mua yhdistä enää siihen perheeseen muu kuin yhteinen sukunimi, joka tulee kylläkin vaihtumaan tässä pian. 

Tässä eron ohessa on myös nähnyt ihmisten oikean luonteen; ketkä oikeasti välittää ja ketkä haluavat pysyä sun elämässä. Suurin osa meidän yhteisistä ystävistä on kadonnut mun elämästä täysin ja se on todella surullista. Vielä enemmän surettaa, kun Facebookiin tulee kuinka he ovat kavereita tämän uuden tytön kanssa. Ehkä yksi tai kaksi näistä on kysellyt eron jälkeen, että miten voin. 

Viime kirjoituksessa kerroin tästä miehestä, joka on pikkuhiljaa tullut osaksi elämääni. Meidän "yhteiselo" on mennyt vaihtelevasti. Välillä on todella hyviä hetkiä ja välillä taas molemmat miettivät, että onko tässä mitään järkeä ja tuleeko tämä ikinä toimimaan. Suurin syy tähän on se etten ole vielä päässyt täysin yli erosta sekä miehen mustasukkaisuus ex-miestäni ja meidän kokemaa menneisyyttä kohtaan. Noin kuukausi sitten tilanne eskaloitui niin pahaksi, että mies lähti ovet paukkuen eikä puhuttu toisillemme yli kahteen viikkoon. Päätettiin kuitenkin vielä yrittää ja ottaa kunnon irtiotto arjesta lähtemällä viikonlopuksi kahdestaan reissuun. Reissu oli ihana ja teki meille hyvää ja siitä lähtien meillä onkin mennyt kivasti. Välillä olen ollut kuin mikäkin rakastunut pikkutyttö. Haluan myös panostaa tähän suhteeseen täysillä sekä välttää ne virheet, jotka tein edellisessä suhteessa. Vaikka pakko myös myöntää etten tiedä olenko vielä täysin valmis uuteen suhteeseen. Mutta ollaan sovittu, että katsotaan ja edetään rauhassa vaikka tulevaisuuden suunnitelmistakin ollaan leikkimielisesti jo puhuttu. 

Pidän myös hyvin matalaa profiilia tämän uuden miehen kanssa enkä hehkuta joka asiaa somessa, joita teemme yhdessä. Myös vanhemmilleni olen hyvin vaitonainen, sillä haluan nyt oikeasti katsoa rauhassa. Enkä myöskään halua loukata esim. yhteiskuvilla entistä miestäni, mikä tuntuu hullulta kun miettii miten paljon hän on minua satuttanut. 

Mutta pikkuhiljaa mennään parempaan suuntaan ja uskon, että vuodella 2016 on minulle paljon annettavaa. Olin myös viime viikolla käymässä vanhempieni luona ja ai että miten stressitöntä mun elämä olikaan siellä. Tosin sillä oli omat seurauksensa ja onnistuin saamaan elämäni kamalimman flunssan.

Mutta sellaista tänne! Toivottavasti teillä kaikilla on ollut ihana syksy. Toivotaan, että saadaan pian lunta, että tämä pimeyskin hieman helpottaisi. Nyt menen lämmittämään glögiä ja sitten menen herättämään tuon yhden söpöläisen päikkäreiltään. :)


tiistai 18. elokuuta 2015

Iso sydän

Mä en osaa muuta sanoa teille kuin että kiitos ihanat! <3 itku silmässä luin täällä teidän kommentteja, sillä olin jotenkin aivan varma ettei mun kuulumiset ketään enää kiinnosta. Olipa ihanaa olla niin väärässä. Sain teidän kommenteista paljon voimaa ja uskoa siihen, että kaikki järjestyy kyllä. Joten vielä kerran kiitos. <3 

Tulen varmasti kirjoittelemaan tänne vielä! 

PS. Meidän ulkomaan reissu oli täydellinen ja tällä hetkellä tää tyttö on onnellisin pitkään aikaan :)

torstai 6. elokuuta 2015

Kuulumisia

Heippahei pitkästä aikaa! Vaikka tämä blogi ei olekaan mitenkään aktiivinen, niin ajattelin silti tulla päivittelemään kuulumisia pitkästä aikaa. Blogi on ollut monesti mielessä, mutta ennen tätä päivää en ole tänne pystynyt kirjoittamaan. Monesti olen aloittanut, mutta kirjoitus on jäänyt kesken.   

Mistäköhän sitä edes aloittaisi...

Viimeiset puoli vuotta on ollut elämäni rankinta aikaa ja välillä on käyty tosi pohjalla. Niinkin pohjalla, että välillä ajatuksiin on tullut, että onko tässä elämässä mitään järkeä. Onneksi nämä ajatukset eivät ole jatkuneet viittä minuuttia kauempaa eikä niitä ole tullut kuin ehkä kahdesti. 

Harva ihminen sitä kokee viimeisen puolen vuoden aikana niin paljon menetystä kuin mitä tässä on jouduttu kokemaan. Avioeron koen mun suurimpana epäonnistumisena, vaikka suhteen loppupuoli olikin oikeastaan pelkkää ahdistusta. Missään vaiheessa en kuitenkaan olisi halunnut luovuttaa vaan olisin halunnut tehdä kovastikin töitä, että saadaan meidän suhde taas kuntoon. Mies kuitenkin valitettavasti teki omat ratkaisunsa ja aloitti samantien uuden suhteen, jota olinkin ehtinyt jo epäilemään. Nyt viimein viime viikolla mies pystyi myöntämään, että hänellä on ollut uusi nainen viimeisen puolen vuoden ajan. Kahden viikon päästä meidän täytyy jättää lopullinen erohakemus, joten suhde on alkanut jo ennen kuin avioeropaperit on allekirjoitettu.

Avioero on ottanut todella koville ja kaipuu entiseen on edelleen todella kova. Välillä olen sitä mieltä, että tämä oli oikea ratkaisu ja että kaikella on tarkoituksensa. Välillä kuitenkin ikävä ja suru puskee niin kovaa etten tiedä miten päin olisin. Varsinkin alkukevät oli ihan kamalaa aikaa, kun itkin vain. Nyt pikkuhiljaa alkaa helpottamaan, vaikka itkuja tulee edelleen mutta onneksi jo harvemmin. Asiaa ei ole auttanut se, että mies on ollut todella kylmä ja ilkeä mua kohtaan. Se on hassua miten yhtäkkiä joku ihminen kenen kanssa olet ollut 9 vuotta muuttuu täysin tuntemattomaksi. 

Avioero kun tulee, se ei tarkoita pelkästään eroa puolisosta vaan myös eroa appivanhemmista ja muista sukulaisista sekä joistakin yhteisistä ystävistä. Tämä on myös ottanut todella koville, sillä anoppini on minulle todella läheinen. Enkä usko, että anoppi tulee elämästäni mihinkään häviämään ja olemmekin pitäneet yhteyttä kokoajan aktiivisesti sekä nähneet pariin otteeseen.

Sitten tämä keskenmeno, joka oli ihan oma kriisinsä. Olin niin iloinen raskaudesta, vaikka mieli olikin ristiriitainen kaiken tapahtuneen johdosta. Keskenmeno ei mennyt helpoimmalla tavalla ja jouduin käyttää lääkkeitä avuksi, jotta kohtu saadaan tyhjennettyä kokonaan. En ole ikinä kokenut mitään niin suurta kipua, että se pistää mut oksentamaan. Muistan kun olin kuumassa suihkussa ja olin ihan jossain horkassa. Tärisin vain enkä meinannut pystyä laittamaan vaatteita suihkun jälkeen päälle kun vaatteet eivät tärinästä johtuen pysyneet käsissä. Onneksi mun ystävä oli mun tukena täällä, en olisi selvinnyt ilman häntä. 

Keskenmenosta oon henkisesti selviytynyt ihan ok. Aina välillä tuo pieni ihme kuitenkin on ajatuksissa ja saatan jopa miettiä miten pitkällä raskaus on. Eipä tuohon laskettuun aikaan olisi enää edes kauaa mikäli kaikki olisi mennyt hyvin. Mutta uskon että kaikella on tarkoituksensa. Mies deittaili jo uutta heilaa, kun sain tietää raskaudesta. Ja olin niin stressistä sekaisin ettei pieni vaan jaksanut pysyä mukana. 

Keskenmenosta johtuen mulle tehtiin kaikenlaisia tutkimuksia ja papakokeessa multa löydettiin pieniä solumuutoksia. Lääkäri kyllä rauhoitteli, että saattaa olla ihan vain jonkun tulehduksen aiheuttamaa, mutta ensi keväänä joudun menemään uudelleen kokeeseen, jotta saadaan tarkistettua onko solumuutokset poistuneet vai kenties lisääntyneet. 

Työssä on ollut myös todella hässäkkää, kun mun työryhmä meni minua ja toista vakityöntekijää lukuunottamatta uusiksi. Töissä on joutunut siis paiskimaan töitä 150 prosenttisesti ja olinkin jossain vaiheessa keväällä todella väsynyt. 

Päivääkään en ole kuitenkaan ollut tämän kaiken takia sairaslomalla, vaikka kaikki ovat kehoittaneet sitä ottamaan. Uskon kuitenkin, että normaalin arjen jatkaminen on paras lääke kaikkeen eikä mua olisi auttanut se, että olisin yksikseni maannut sängyssä. Ja kyllä kroppa viestii milloin on aika ottaa lepoa.

Mutta kuuluu mun elämään myös hyvääkin. Ilman mun ihania ystäviä en olisi ikinä selvinnyt ja ollaan koettu paljon hauskoja ja ikimuistoisia asioita viimeisen puolen vuoden aikana! Ja myös mun elämään on astunut pikkuhiljaa uusi ihminen, joka oli aluksi vain todella hyvä ystävä. Hän on ollut mun tukena koko tämän prosessin ajan ja oli silloinkin mun kanssa täällä, kun kärsin lääkkeiden aiheuttamista kivuista. Ollaan vietetty kevään ja kesän aikana todella paljon aikaa yhdessä ja pikkuhiljaa ollaan alettu lähentymään. En halua kuitenkaan kiirehtiä vaan katsoa ihan rauhassa, sillä välillä tuntuu etten ole vielä ollenkaan valmis mihinkään uuteen suhteeseen. Vaikka meillä ei mitään niin vakavaa vielä olekaan ollut, niin silti tämä mies on joutunut kärsimään luottamuspulasta ja epäilyksistä, mitä edellinen suhde jätti jälkeensä. Urhoollisesti ja kärsivällisesti hän on kuitenkin pysynyt mukana ja olenkin sanonut, että mikäli tästä kaikesta selvitään niin sitten selvitään mistä vaan. 

Oon ollut nyt viimeiset kolme viikkoa lomalla ja vielä olisi yksi viikko jäljellä. Tai oikeastaan ENÄÄ! Kesä on mennyt hirmuista vauhtia ja tuntuu ettei se ole ehtinyt oikein vielä alkaakaan, kun on ollut niin huonot kelit. Huomenna kuitenkin lähdetään viettämään viimeistä lomaviikkoa ulkomaille tämän miehen kanssa. Katsotaan mitä tuleman pitää, mutta oon sitä mieltä, että kaikki pahat asiat saisi olla jo kärsitty ja pikkuhiljaa aion katsoa avoimin mielin tulevaan! 

Toivottavasti teillä kaikilla on ollut ihana ja rentouttava kesä!! <3 Voi olla, että tulen taas jonain päivänä tänne kertomaan kuulumisia ja toivottavasti silloin elämä hymyilee jo enemmän! 

<3 Mappis

torstai 19. maaliskuuta 2015

Keskenmeno

Sunnuntaina alkoi vuoto, joka vaan jatkui ja jatkui. Tänään pääsin lääkärille, jossa todettiin ettei sykettä löydy. 

Olo on tyhjä ja epätodellinen. Juuri kun olin tottunut ajatukseen, että marraskuussa minusta tulee äiti niin viedään se minulta pois. Tein todella monta raskaustestiä ja aina ne kaksi viivaa yllätti mut yhtä paljon!

Kyllähän mä riskit tiesin enkä toisaalta ihmettele tätä ollenkaan, on tässä sen verran stressaavaa ja hektistä ollut viime ajat. 

Tänään olisin ollut rv 7+3. Hassua kuinka nopeasti sitä voikaan kiintyä johonkin ja kuinka paljon jotain voi jo valmiiksi rakastaa. 

Mutta toisaalta nyt tiedän ettei mun oo mahdotonta tulla raskaaksi, sekin tieto jo helpottaa. Olen myös maanantaihin asti sairaslomalla, joten pääsen oikeasti käsittelemään asiaa parin läheisen kanssa.  

Ja monia teitä on kiinnostanut tilanne mieheni kanssa. Sen verran voin asiasta kertoa, että jatkamme edelleen erillään. 

RIP Pötkylä <3

sunnuntai 1. maaliskuuta 2015

Ja kuinkas sitten kävikään

Ettei ajatukset ja elämä vaan liikaa selkiintyisi niin tänä aamuna tapahtui tällainen juttu. 


Olo on todella ristiriitainen. Toisaalta oon onnea täynnä, onhan tätä tulosta jo 1,5v yritetty. Mutta toisaalta taas tämänhetkinen elämäntilanne voisi olla parempi ja seesteisempi. 

Mun oli vaan aivan pakko päästä heti kertomaan tästä jollekin ja blogi tuli ekana mieleen. 

Mä olen raskaana. 

torstai 22. tammikuuta 2015

The end

"Eli hymynaama pärähti juuri äsken Clearbluen ovistestiin! :) Juuri sopivasti, sillä mulla oli enää toi yksi testi jäljellä. Yllättävän myöhään kylläkin, sillä tänään kp18.

Kyllä se hymynaama tuntuu aina yhtä hyvältä ja kiljuinkin miehelle vessasta, että "kultsiii, hymynaama tuli!" :D"

Näin kirjoitin tasan vuosi sitten. Se on hassua miten paljon elämä voi muuttua vuoden aikana. Tällä hetkellä fiilis ei ole yhtään noin innostunut eikä onnellinen. Tehtiin eilen nimittäin miehen kanssa päätös, että tämä oli tässä. Tai enemmänhän se mun päätös oli. Päätös ei ollut todellakaan helppo ja sitä on pohdittu sellasten kyynelvirtojen kanssa. Se kuitenkin tuntuu tässä vaiheessa ainoalta oikealta ratkaisulta, vaikka ei tietenkään mieleiseltä. Tällainen väliaikainen tila alkoi vaan tuntua aivan liian ahdistavalta ja kuormittavalta eikä kotiinpaluu tuntunut myöskään niin hyvältä kuin sen pitäisi tuntua. 

Joten tässä ollaan. Viime päivät oon selvitelly sähkösopimuksia ja kotivakuutuksia ja selaillut ikean nettisivuja. Lauantaina menen kirjoittamaan vuokrasopimuksen ja ensi viikolla muutan ihanaan valkeaan yksiöön. Fiilikset on todella ristiriitaiset ja koko ajan miettii oliko tämä nyt oikea päätös. 

Uskon kuitenkin, että aika näyttää. Uskon, että se ettei nyt olla hetkeen missään tekemisissä näyttää kyllä että oliko ratkaisu oikea vai pitäisikö kuitenkin vielä yrittää. Uskon, että mikäli meidät on tarkoitettu olemaan yhdessä, niin sitten asiat myös menevät niin. 

Kun mies heitti mut eilen tänne kämpille, oli niin outoa hyvästellä. Tajusin että tässä tää nyt oli ja että nää on ne lopullisesti hyvästit, ainakin toistaiseksi. Hyvästelin samalla mun elämäni rakkauden sekä monet monet haaveet ja unelmat, joita ollaan vuosien aikana tehty. Tai eihän ne haaveet mihinkään jää, ne vaan siirtyy vähän eteenpäin. 

Oon nyt itkenyt siitä asti kun tulin kotiin ja veikkaan ettei itku ihan heti tule loppumaan.

Mutta tällä erää tämä oli myös tämän blogin loppu. Surullista ettei se päättynyt vauvantuoksuisiin hetkiin, mutta näin se elämä yllättää. Eihän sitä voi tietää, vaikka joskus vielä tänne palailen iloisten uutisten kera! 

Mutta nyt kiitokset kaikille teille, jotka ootte ollu mukana 1,5 vuoden ajan. Ootte ollut mahdottoman suuri tuki mulle! Vastailen kyllä edelleen s-posteihin mikäli jollain tulee ikävä ;) 

KIITOS! <3

T. Mappis