maanantai 15. joulukuuta 2014

Sekavaa

Heippa taas pitkästä aikaa! Halusin vaan tulla kertomaan teille, että missä mennään. 

Tilanne ei ole kovinkaan edennyt sitten viime postauksen. Asun edelleen muualla ja ollaan aina tietyin väliajoin nähty miehen kanssa. Ajatukset on edelleen hyvinkin sekavat enkä tiedä oikein mitä mä haluan tällä hetkellä. Välillä olen aivan varma siitä, että palaan pian kotiin ja elämä jatkuu niin kuin aina ennenkin. Välillä taas ajatukset ovat aivan toisenlaiset. 

Puhuttiin miehen kanssa jokin aika sitten tästä tilanteesta. Kiitin miestäni siitä, että kuinka kärsivällinen ja ymmärtäväinen hän on tässä tilanteessa ollut ja kuinka hän jaksaa edelleen odottaa, että saan pääni selväksi. Kuitenkin sanoin nyt ensimmäistä kertaa miehelleni ääneen, etten ole varma palaanko kotiin. Miehen ilme oli sydäntäsärkevä ja aina kun tuo ilme muistuu mieleen, on mulla kyyneleet silmissä. Halu palata kotiin on kova, mutta en halua palata ennenkuin olen 100% varma siitä. En myöskään halua luvata miehelleni jotain mistä en ole itsekään varma, vaikka mun sydän särkyy jo pelkästä ajatuksesta. 

Olen asunut poissa kotoa nyt syyskuusta asti. En olisi ikinä uskonut, että tässä menee näin pitkään. Ja huolestuttavaa on, että mun ajatukset ovat edelleen yhtä sekaisin kuin silloinkin. Mulla on aivan älyttömän paha mieli tästä tilanteesta. Ja varsinkin se saa mulla puristavan tunteen rintaan, kun mietin miten surulliseksi saan mieheni tällä hetkellä. Koen myös todella huonoa omatuntoa tästä kaikesta ahdistuksesta mitä koen ja inhottaa, kun en osaa itsekään sanoa mistä tämä ahdistus johtuu. 

Ei tässä voi muuta kuin odottaa, mutta tietysti kaikkien osapuolten kannalta olisi hyvä, jos jossain vaiheessa saisin ratkaisun tehtyä jompaan kumpaan suuntaan. On vaan niin vaikea päästää toisesta irti, vaikka välillä miettiikin että se saattaisi olla tässä tilanteessa juuri se oikea ratkaisu. Vasta 1,5 sitten sanoimme toisillemme tahdon ja uskoin vakaasti siihen, että loppuelämämme vietetään yhdessä lasten kera, mutta nyt ollaankin tässä. Takana on myös 9 yhteistä vuotta eikä siitä ole helppo luopua ja aloittaa alusta. 

Vauvakuume ei ole kuitenkaan vähentynyt mihinkään vaan ehkä päinvastoin ennemminkin. Tänään viimeksi sain kuulla, että eräs läheinen ystäväni odottaa vauvaa. Toki olen onnellinen heidän puolesta, mutta samalla tunnen surua ja katkeruutta siitä että miksei meille ole voitu suoda tuota onnea jo. Meillä oli myös pari viikonloppua sitten pikkujoulut, joissa oli eräs viimeisillään raskaana oleva neitokainen puolisonsa kanssa. Paikalla oli myös toinen pariskunta, jolla on jo perheenlisäystä ja sydäntä särki kuulla heidän keskustelujaan. Mutta eihän heidän onni ole minulta tai meiltä mitenkään pois ja syvällä sisimmässä olen oikeasti onnellinen heidän puolesta. 

Tää joulun aika on muutenkin jotenkin sellasta herkkää aikaa ja vähän olen jo ennalta pelännyt tulevia keskusteluja joulupöydässä, jolloin meiltä tivataan perheenlisäyksestä. Mies oli kuitenkin jo ennalta viisas ja paljasti sekä veljelleen että äidilleen meidän yrittäneen jo lasta vaikka kuinka kauan. Molempien suhtautuminen asiaan oli pahoitteleva ja molemmat pelkäsivät, että ovat pahoittaneet mielemme. Tottakai mieli on pahoittunut, mutta ei sen takia, että asiasta ollaan kyselty. Eiväthän he ole voineet tietää, että meillä ei vaan ole tärpännyt. Mieli on pahoittunut ainoastaan sen takia, että niin kovasti toivoo sitä omaa pientä ja kyselyt saavat aina pinnalle sen surun ja epäonnistumisen tunteen. 

Jotenkin helpottavaa, että osa lähimmäisistä jo tietää tämän asian. Tästä meidän suhdekriisistä ei kuitenkaan tiedä kuin mun muutama ystävä. Vietetään kuitenkin joulu yhdessä ja saadaan olla koko ensi viikko yhdessä. Tekee varmasti hyvää ja toivotaan, että ajatuksiin tulisi jonkinlaista selkeyttä. 

Tämän postauksen myötä haluan toivottaa teille kaikille ihanaa joulun odotusta! <3 En usko, että tulen tänne ennen joulua kirjoittelemaan.

Nauttikaa, rakastakaa ja syökää massunne täyteen herkkuja!