maanantai 10. marraskuuta 2014

Täällä taas!

Heippahei pitkästä aikaa, pienoinen tovi on taas vierähtänyt viime kirjoituksesta. Pahoittelut siitä, mut mulla ei vaan oo yksinkertaisesti ollut minkäänlaista mielenkiintoa blogimaailmaan. Lisäksi tunteet ovat kulkeneet viimeisen reilun kuukauden aikana sellaista vuoristorataa, että oon vaan tarvinnut aikaa ajatella tätä ihan itsekseni. 

Tilanne elää siinä määrin edelleen, että asun edelleen poissa kotoa. Kolmatta kuukautta. Miehen kanssa ovat aikataulut menneet niin ristiin ettemme ole pahemmin ehtineet näkemään. Muutaman yön olen viettänyt kotona eikä sieltä lähtiessä mulla ole ikinä ollut hyvä olo. Päinvastoin mulle tulee todella surullinen olo ja lähdenkin yleensä kotoa kyyneleet silmissä. 

Välillä olen ollut täysin varma siitä ettei tästä enää nousta vaan tällä kertaa oli meidän tarinamme loppu. Se kuulostaa hirveältä ja avioero tuntuu mulle maailman suurimmalta epäonnistumiselta. Välillä mun ajatukset on taas ollu täysin päinvastaiset ja mun mieleen on tullut papin sanat "niin myötä- kuin vastoinkäymisissä". Mun tunteet on ollut niin sekasin tässä että ette uskokaan. Välillä tekis mieli vaan kaivautua jonnekin hyvin syvälle ja unohtaa kaikki. 

Nyt viikonloppuna vietimme pitkästä aikaa viikonlopun kahdestaan. Tai no ei täysin kahdestaan, vaan matkustimme pitkästä aikaa mun vanhempien luokse isänpäivän viettoon. 

Menomatkalla en ollu yhtään varma, että oliko se hyvä idea ja pelkäsin että koko viikonloppu menee vaan surun ja ahdistuksen vallassa. Mutta onneksi tuo pelko oli turhaa. Viikonloppu oli aivan ihana ja tuli aivan täydelliseen kohtaan. Viikonloppuna me molemmat taidettiin tajuta ja muistaa miksi silloin aikoinaan olemme alkaneet seurustelemaan ja miksi olemme menneet naimisiin. Viikonloppu oli onnellinen ja sai taas haaveilemaan siitä yhteisestä tulevaisuudesta, johon kuuluu oma asunto sekä oma lapsi. 

Puhuttiin pitkään kun ajettiin takaisin eikä kumpikaan välttyny kyyneleiltä. Molemmat todettiin, että viikonloppu oli tehnyt erittäin hyvää. Molemmat myös todettiin ettei enää ikinä haluta olla tällaisessa tilanteessa. Mies kertoi, että pitkästä aikaa hänellä oli ollut perhosia vatsassa kun eilen kokkailtiin yhdessä isänpäiväateriaa. Viimeksi hän kertoi kokeneensa sen tunteen meidän hääpäivänä. 

Puhuttiin myös lapsettomuudesta ja siitä, miten se on tuonut oman lisänsä tähän meidän kriisiin. Vaikka se omalla tavalla lähensikin meitä, niin kyllä se toisaalta taas etäännytti. Asiaa ei helpottanut se että viime kesän kriisi sattui juuri samoihin aikoihin, kun yrittämisestä oli kulunut vuosi. Mieskin kertoi lukeneensa lapsettomuudesta ja siitä miten se vaikuttaa parisuhteeseen. Tuttuja juttuja oli kuulemma löytynyt paljon. Asiaa ei myöskään ole helpottanut se, että meidän asuntohaaveet sai yllättäen takapakkia, kun pankki kieltäytyikin antamasta meille lainaa. Siinä väkisinkin alkoi miettimään, että onko meidän ikinä edes tarkoitus ollu saada lasta tai omaa asuntoa yhdessä vai onko se tarkoitettu tapahtuvaksi jonkun muun kanssa. 

Mutta tästä lapsettomuudesta. Hetken aikaa pystyin olemaan miettimättä koko asiaa, mutta taas parin viikon ajan asia on taas noussut mieleen. Vauvauutisia pukkaa kaikkialta sekä kaupungilla tuntuu näkyvän vain onnellisia perheitä vastasyntyneiden kanssa. Lisäksi halu saada se oma lapsi ei ole kadonnut mihinkään. Miehen kanssa puhuttiin, että kumpikaan meistä ei toivo mitään niin paljon tässä maailmassa kuin sitä omaa pientä. 

Molemmat herkistyttiin kun puhuttiin siitä että kun se raskaustesti näyttää joku kaunis päivä positiivista tai kun se oma pieni ihme syntyy. Puhuttiin myös siitä miten jotain, joka ei ole vielä edes olemassa, voi rakastaa jo näin paljon. 

Puhuttiin myös lapsettomuushoidoista ja siitä milloin oltaisiin ne valmiit aloittamaan. Molemmat tietävät sen että hoidot tulevat olemaan kaikilla tavoin rankkoja, joten siksi myös parisuhteen on oltava kunnossa. Mutta pikkuhiljaa! Tuleva näyttää jo paljon valoisammalta, vaikka töitä tarvitseekin vielä tehdä. 

Ajattelimme kuitenkin hyväksikäyttää tämän kierron tärppipäivät, josko sieltä suotaisiin meille pieni joulun ihme. <3 

Aiomme nyt totisesti tehdä töitä sen eteen, että saamme olla taas me. Molemmat kaipaavat sitä hirveästi. Olemme pitäneet toisiamme sekä parisuhdettamme aivan liian itsestäänselvyytenä, vaikka pitkä parisuhde vaatii myös ylläpitoa. 

Rakkaus ei ole kuitenkaan kadonnut mihinkään ja se on kai se kaikkein tärkein? 

Tulipahan vuodatus, mutta tässä hieman ajatuksia. Pyrin jatkossa kirjoittelemaan useammin, toivottavasti jaksatte pysyä mukana! <3

PS. Toivottavasti tämä ei näytä ihan hassulta, sillä kirjoitin tämän puhelimella. Muokkaan tän heti oikeanlaiseksi kunhan pääsen koneelle :(